Joka tuutista tulee koronaa, paniikissa olevia ihmisiä, pelkoa, ahdistusta, toimeentulon menetystä... Omakin mieli käy vilkkaana ja niinpä minäkin otan nyt omalta kannaltani osaa, ja puran hieman mietteitä.
Perjantai 13.3, tavallinen aamu. Kello soi puolen kahdeksan maissa, siitä aamulenkille, aamupala ja aamutoimet ja kipin kapin jumpalle! Edellisenä iltana oli tullut hallitukselta tiedotustilaisuus jossa kaikki yli 500 hengen yleisötapahtumat perutaan toukokuun loppuun asti. Eihän sitä osannut vielä silloin aavistaa mitä kaikkea eteen tulisi...
No pe 13.3 ja aamun tunnit oli normaalia hiljaisemmat, eilinen oli saanut ihmiset jäämään mielummin kotiin. No muistan että silloin vielä nauratti, eihän tässä nyt mitään....
Töiden jälkeen kauppaan, vielä löytyi jauhelihaa ja vessapaperia...vähän...
Pääsin kotiin, illalla piti olla vielä pt-asiakas, mutta treenit peruttiin orastavan flunssan takia, koska niin pyydettiin toimimaan. Vapaailta, ajattelin.
Ja sitten se alkoi... viestiä toisen perään.. ”perumme ryhmäliikunnat maaliskuun loppuun tilanteen takia” ”ryhmäliikuntatunnit jää tauolle toistaiseksi”
Siinä vaiheessa sydän hypähti, mitä mä teen? Multa meni just työt! Iltapäivä menikin sähköpostia lähetellessä, puhelimessa puhuessa, itkien, nauraen ja ihan sama asenteella vuoroin.
Ei pieni ihmismieli osannut tällaiseen varautua, ja isoin pelko tuli toimeentulosta, yrittäjä kun on yhteiskunnan aarre jolla on paljon velvollisuuksia, mutta mites ne oikeudet?
Ja mun vapaailta, se meni itkien, se olo siinä hetkessä oli toivoton. Viikonlopun aikana olin kuitenkin saanut itseni kasaan ja maanantai näytti jo valoisammalta. Aloin jo suunnitella miten voisin pitää jumppaa netin välityksellä, yrittäjähän on yrittäjä loppuun asti!
Työttömäksi oli ilmottauduttu, mutta silti haluaisi tehdä jotain jos vain voisi.
Keskiviikkona 18.3 kokeilin sitten facen liveä ja sehän ei sittten toiminut yhtään. Tuo kokeilu aiheutti minussa uuden toivottomuus aallon. Mä tajusin siinä hetkessä miten paljon kaipaan ohjaamista, miten paljon mä työstäni tykkään.
Monet rohkaisi kokeilemaan uudestaan ja hieman skeptisesti sain onnistuneen jumpan zoomin kautta sunnuntaina tehtyä.
Tällä viikolla olen pitänyt jumppia zoomin kautta, onhan se tyhjää parempi, mutta on se aika orpoa höpöttää tietokoneelle yksin ja miettiä miten näkyy ja kuuluu... Ehkä näitä voisi pitää välillä muutaman, mutta ei tästä uutta yritysideaa kyllä tule..
Mä koitan jotenkin pitää itseni järjissä, jumppailen itsekseni, koitan ulkoilla, nauttia parhaani mukaan tästä tilanteen luomasta tyhjyydestä.
Tämä tilanne on kaikille haastava. Toivon koko sydämestäni kaikille voimia kestää tämä tilanne niin henkisesti, fyysisesti kuin taloudellisestikin.
Pahinta on ettei tiedä miten kauan tämä jatkuu. On päiviä kun tuntuu, että toivon kipinä herää ja huomaan itsessäni valoa ja voimaa, ja toisinaan taas se epätoivo ja tiedottomuus vie vallan jolloin koen oloni aivan lamaantuneeksi.
Kyllä täältä noustaan, entistä vahvempana. Muuhun ei voi uskoa ♥
Anne ♥